Nainen lajitteli tavaroitaan muuton jäljiltä. Pöydällä oli pino kirjoja. Kirjahyllyssä niitä oli lisää. Osa oli luettu kerran, osa monta kertaa. Niiden sivujen väliin oli jäänyt alleviivauksia, muistiinpanoja ja lauseita, jotka olivat joskus tuntuneet tärkeiltä.
Kirjojen vieressä oli erilaisia kristalleja. Ja niiden vieressä tarotkortteja. Laatikosta löytyi vanhojen kurssien materiaaleja. Tietokoneelta niitä löytyi lisää. Nainen hymyili itsekseen. Hän muisti, miten kaikki oli alkanut vuosia aikaisemmin.
Aluksi hän etsi vastauksia henkisiin kysymyksiin energioista, valo-olennoista, enkeleistä. Sitten hän etsi erilaisia tapoja kulkea henkistä polkua. Lopulta hän siirtyi etsimään itseään.
Ja se oli ollut hyvä matka. Jokainen kirja oli opettanut jotakin. Jokainen kurssi oli avannut uuden oven. Jokainen oivallus oli auttanut ymmärtämään jotakin elämästä, ihmisistä tai naisesta itsestään.
Nainen ei katunut mitään, vaikka aikaa ja rahaa olikin kulunut paljon.
Mutta sinä hetkenä hänen mieleensä nousi kysymys, jota hän ei ollut koskaan ennen uskaltanut itseltään kysyä. Mitä jos mikään ei koskaan ollutkaan hukassa?
Ajatus tuntui ensin oudolta, sillä koko hänen henkinen matkansa oli rakentunut etsimisen ympärille. Aina oli ollut jotakin löydettävää, jotakin ymmärrettävää, jotakin parannettavaa. Aina oli ollut jotakin, mikä vielä puuttui.
Nainen nosti yhden kristallin käteensä ja pyöritteli sitä sormiensa välissä. Entä jos mitään ei puuttunutkaan? Onko tämä kaikki ollut turhaa?
Hän katseli ympärilleen. Kirjoja, kortteja, muistiinpanoja. Harjoituksia ja kursseja. Vuosien matka ja etsintä.
Ja yhtäkkiä hän tajusi jotakin. Kaikki ne vuodet eivät olleet turhia. Kaikki kirjat, kurssit, harjoitukset, oivallukset ja loputtomat kysymykset olivat vieneet häntä juuri sinne, minne niiden pitikin. Ne olivat kuljettaneet häntä askel askeleelta kohti hetkeä, jolloin etsijä on valmis laskemaan irti etsimisestä. Pisteeseen, jossa etsijä viimein väsyy.
Niin kauan kuin nainen uskoi seuraavan oven takana olevan vastaus, hän jatkoi juoksemista. Hän jatkoi etsimistä. Mutta jossain vaiheessa on pakko pysähtyä, koska ei jaksa enää etsiä.
Ja vasta silloin voi nähdä sen, mikä on ollut mukana koko ajan.
Ja siinä hetkessä naisen ympärille laskeutui hiljaisuus, joka tuntui syvemmältä kuin yksikään vastaus.
Shamaanin silmin – Etsijän tie
Shamaanin silmin katsottuna ihminen lähtee harvoin henkiselle matkalle siksi, että hän haluaisi löytää jotakin uutta elämäänsä. Hän lähtee matkalle, koska hän tuntee kadottaneensa yhteyden johonkin tärkeään.
Joku etsii elämän tarkoitusta, joku etsii rauhaa. Joku etsii yhteyttä henkisiin auttajiin, joku etsii itseään. Kaikille on kuitenkin yhteistä se, että he etsivät jotakin, mitä heiltä puuttuu. Ja juuri siksi he lähtevät henkiselle matkalle.
Shamaani näkee tämän osana luonnollista elämänrytmiä. Luonnossa mikään ei kasva suoraa tietä kohti päämääräänsä. Joki mutkittelee. Puu kasvattaa oksia jokaiseen suuntaan. Eläin harhailee joskus kauas ennen kuin löytää takaisin laumansa luo.
Myös ihminen kulkee mutkien kautta. Hän etsii, kokeilee, epäilee ja eksyy. Ja juuri sitä kautta hän oppii näkemään.
Ehkä henkisen matkan tarkoitus ei olekaan löytää vastauksia. Ehkä sen tarkoitus on kuluttaa loppuun kysymykset.
Kun ihminen on kysynyt tarpeeksi kauan, etsinyt tarpeeksi pitkään ja kulkenut tarpeeksi monta polkua, tapahtuu jotakin. Hän lakkaa kysymästä. Hän lopettaa etsimisen. Se ei tarkoita, että hän olisi löytänyt jo kaikki vastaukset. Se tarkoittaa, että hän ei enää tarvitse vastauksia. Se tarkoittaa, että hän ei enää usko niiden olevan jossakin seuraavan mutkan takana.
Ja silloin elämä näyttäytyy ihan uudella tavalla, koska ihminen katsoo elämää ensimmäistä kertaa ilman jatkuvaa tarvetta löytää siihen jotakin lisää.
Kun etsimisestä tulee ansa
Etsiminen kuuluu lähes jokaisen henkiseen matkaan. Harva ihminen kiinnostuu henkisyydestä silloin, kun kaikki elämässä on hyvin. Useimmiten matka alkaa kysymyksestä, johon ei löydy vastausta. Joskus se alkaa kriisistä, menetyksestä tai kokemuksesta, joka ravistelee koko käsitystä elämästä. Joskus se alkaa hiljaisesta tunteesta, että jotakin puuttuu, vaikka ulkoisesti kaikki näyttäisi olevan kunnossa.
Silloin ihminen alkaa etsiä vastauksia. Hän etsii kirjoista, kursseilta, opettajilta ja erilaisista menetelmistä. Hän etsii vastauksia elämän suuriin kysymyksiin. Miksi olen täällä? Kuka olen? Mikä on elämän tarkoitus? Miksi kärsin? Miten voisin voida paremmin?
Etsiminen kuuluu henkiseen polkuun. Kukaan ei synny valmiiden vastausten kera.
Ihminen etsii, koska hän ei vielä tiedä. Etsiessään hän oppii uusia asioita maailmasta ja myös itsestään. Jokainen oivallus tuntuu tärkeältä ja jokainen uusi näkökulma avaa oven seuraavaan. Siinä ei ole mitään väärää.
Mutta etsimisestä voi tulla myös ansa ja silloin kannattaa pysähtyä yhden kysymyksen äärelle. Onko elämäni oikeasti muuttunut? Ei tietoisuus tai ymmärrys tai henkinen sanavarasto, vaan elämä. Onko arjessani enemmän rauhaa kuin ennen? Onko kehossani helpompi olla? Onko ihmissuhteissani enemmän rehellisyyttä? Onko elämässäni enemmän vapautta? Vai onko tapa, jolla omaa jumissa olemista selittää, ainoa asia mikä on muuttunut vuosien varrella?
Tämä ei ole helppo kysymys esittää itselleen. Moni meistä on käyttänyt vuosia etsimiseen. Moni on käyttänyt siihen myös paljon rahaa. On ostettu kirjoja, kursseja, kortteja ja kristalleja. Osa niistä on ollut tosi arvokkaita ja osa on avannut ovia, joita ei muuten olisi koskaan avannut.
Mutta joskus etsimisestä itsestään tulee huomaamatta ansa. Aina löytyy uusi kirja, uusi opettaja, uusi harjoitus ja uusi vastaus. Ja vähitellen huomio siirtyy pois elämästä kohti loputonta valmistautumista elämää varten. Ikään kuin todellinen elämä alkaisi vasta sitten, kun vielä yksi asia on ymmärretty.
Shamaanin silmin tässä piilee yksi henkisen polun suurimmista ristiriidoista. Ihminen lähtee etsimään vapautta, mutta hän sitoutuukin itse etsimiseen. Silloin seuraavasta oivalluksesta tulee uusi päämäärä. Seuraavasta kurssista tulee uusi toivo. Seuraavasta kokemuksesta uusi alku. Ja elämä odottaa kärsivällisesti kaiken tämän keskellä.
Ehkä kaikkein rohkein hetki ei olekaan se, kun ihminen lähtee henkiselle matkalle. Ehkä kaikkein rohkein hetki onkin se, kun hän pysähtyy ja kysyy: Mitä jos minun ei tarvitse löytää enää mitään? Mitä jos vain alkaisin elää?
Etsijän viimeinen oivallus
Moni ajattelee, että etsimisen loppuminen tarkoittaa myös kasvun loppumista. Ikään kuin ihminen luovuttaisi ja lakkaisi oppimasta, tutkimasta tai kehittymästä. Mutta ehkä kyse ei olekaan siitä. Ehkä kyse on siitä, että elämä lakkaa olemasta projekti.
Niin kauan kuin ihminen etsii jotakin, mitä häneltä puuttuu, huomio on jatkuvasti tulevaisuudessa. Seuraavassa oivalluksessa, seuraavassa vastauksessa, seuraavassa versiossa itsestään.
Mitä tapahtuu silloin, kun mitään ei enää puutu? Mitä tapahtuu silloin, kun ihminen lakkaa kysymästä, mitä hänen pitäisi vielä löytää?
Ehkä silloin elämä muuttuu yllättävän tavalliseksi. Aamut ovat edelleen aamuja ja työpäivä on edelleen työpäivä. Metsäkin on edelleen metsä. Mikään ulkoinen ei välttämättä muutu. Ja juuri siksi moni etsijä ei edes huomaa sitä hetkeä, jolloin jotakin olennaista tapahtuu.
Koska kyse ei ole suuresta heräämisestä, eikä valaistumisesta. Kyse ei ole siitä, että ihminen saavuttaisi jonkin uuden tason. Kyse on paljon arkisemmasta asiasta. Ihminen lakkaa odottamasta elämän alkavan myöhemmin. Ja juuri siinä piilee etsijän viimeinen oivallus.
Elämä ei ollut koskaan seuraavan oven takana. Se oli tässä koko ajan. Se ei ollut täydellisenä, eikä valmiina, eikä todellakaan ongelmattomana. Mutta se oli elävänä.
Ehkä juuri siksi etsijän viimeinen oivallus ei ole vastaus. Se on kysymysten loppuminen.
Ja lopuksi…
Nainen nosti viimeisen kirjan hyllyyn ja vei muuttolaatikot pois. Huone näytti nyt erilaiselta kuin aamulla. Tai ehkä ei. Kirjat olivat edelleen siellä. Kristallit olivat edelleen siellä. Tarotkortit olivat edelleen siellä. Vuosien matka näkyi kaikkialla hänen ympärillään.
Nainen kuljetti katsettaan hitaasti huoneessa. Hän ei tuntenut katumusta. Ei tunnetta siitä, että olisi tuhlannut aikaansa. Päinvastoin. Jokainen kirja, jokainen kurssi, jokainen kysymys ja jokainen harha-askel olivat vieneet häntä juuri siihen hetkeen. Hetkeen, jossa hän nyt seisoi.
Ensimmäistä kertaa vuosiin nainen ei miettinyt, mitä hänen pitäisi seuraavaksi ymmärtää tai mitä pitäisi parantaa. Ei sitä, mitä pitäisi löytää. Hän vain seisoi siinä hiljaa.
Ja jostain syvältä hänen sisältään nousi ajatus, joka sai hänet hymyilemään. Ehkä mikään ei koskaan ollutkaan hukassa. Ja juuri siksi koko matka oli ollut tarpeellinen.