Nainen heräsi yöllä. Kello näytti 3.28. Hän ei ollut nähnyt painajaista ja huoneessakin oli aivan hiljaista. Silti sydän hakkasi, aivan kuin jotakin pahaa olisi tapahtunut tai oli juuri tapahtumassa. Hän makasi hiljaa sängyllään, kuunnellen pimeyttä. Kaikki tuntui tutulta: sydämen rytmi, lämmön tunne kehossa, epämääräinen levottomuus. Tätä oli jatkunut vuosia.
Hän oli yrittänyt jo kaikkea: hengitysharjoituksia, lämpimiä kylpyjä, yrttiteetä, rauhoittavaa musiikkia. Myös erilaiset uni- ja nukahtamislääkkeet olivat tulleet tutuiksi. Mutta mikään ei oikein auttanut, kun keho ei halunnut päästää irti hallinnasta. Kehon mielestä uni oli liian syvä paikka, liian arvaamaton. Se havahtui öisin pienimpäänkin ääneen, kuten jääkaapin huminaan, talon narahteluun, koiran tassutteluun olohuoneessa.
Nainen nukahti kyllä iltaisin helposti, mutta sitten tuli yö. Ja yössä oli aina jotain pinnan alla. Se kuunteli hänen kanssaan. Yö ei antanut vaipua syvään. Aivan kuin jokin olisi sanonut: Pidä silmäsi auki. Ja sen jälkeen tuli levottomuus. Äänet, ajatukset, tuntemukset. Sydän jyskytti, ikään kuin olisi vaarassa, vaikka kaikki näytti ulospäin turvalliselta.
Nainen huokaisi ja nousi juomaan vettä. Hän muisti, kuinka äitinsä oli aina sanonut olevansa huono nukkuja. Kertoi sen olevan vähän sukuvika. Väsyneenä ja ärtyneenä hän jäi keittiön pöydän ääreen istumaan. Katse osui pöydällä olevaan vanhaan valokuvaan, jonka hän oli saanut äidiltään mukaan, kun oli katsellut vanhoja kuvia vanhempiensa luona.
Talvisessa kuvassa oli nainen, katse tiukkana. Mami – hänen isoisoäitinsä. Sama, josta äiti oli kertonut hiljaisella äänellä: ”Hän jäi orvoksi kolmivuotiaana. Äitinsä kuoli ja hän joutui huutolaiseksi. Erotettiin sisaruksistaan.”
Nainen muisti, kuinka oli itkenyt kotona tuota sukulinjan surua pois. Hän tunsi jälleen tuon pienen tytön tarinan koskettavan syvältä. Hän mietti mitä tyttö oli kokenut ja hän tajusi: se ei ollut vain suru, joka jäi. Se oli myös turvattomuus.
Ehkä se ei ollutkaan stressi, joka herätti naisen öisin. Ehkä hänen kehossaan ei ollut vain hänen omat lapsuusmuistonsa. Ehkä siellä oli myös se pieni kolmevuotias tyttö, joka oli jäänyt ilman syliä. Joka ei ollut saanut lohtua silloin, kun maailma meni rikki.
Ehkä naisen keho eli joka yö uudelleen ja uudelleen sitä hetkeä, jolloin pieni tyttö painoi päänsä vieraaseen tyynyyn ja tukahdutti nyyhkytyksensä. Ehkä tyttö oli öisin herännyt ja pelännyt pimeää ja vieraita ääniä. Ehkä tyttö oli puristanut pienessä kädessään nenäliinaa, viimeistä muistoa äidistään, viimeistä hentoa tuoksua tutusta ja turvallisesta. Ehkä tyttö oli pelännyt, ettei kukaan tulisi, jos jotain pahaa tapahtuisi, ettei kukaan muistaisi, että hän on olemassa.
Ja juuri silloin, siinä keittiön hämärässä, nainen ymmärsi: Tämä ei ole pelkästään unettomuutta. Tämä on muistijälki turvattomuudesta, joka opittiin vuosisata sitten ja haudattiin syvälle kehoon.
Shamaanin silmin: Sukupolvet vaihtuvat, mutta hermoston laulu pysyy samana
Shamanismin mukaan ihmiskeho ei ole vain fyysinen olento, vaan muistojen talo. Muistot eivät ole vain yksilön, vaan koko suvun. Siellä liikkuu omien elämänkokemusten lisäksi myös esi-isien ja -äitien äänet, tunnelmat ja selviytymiskeinot. Kehossasi siis kulkee tunneaineksia, jotka eivät aina kuulu sinulle henkilökohtaisesti. Silti ne vaikuttavat jokaiseen askeleeseen, hengenvetoon ja esimerkiksi uneen.
Turvattomuus ei aina huuda ääneen. Se usein kuiskaa öisin, kun kaikki muu vaikenee.
Unettomuus voi joskus olla kehon tapa pitää valppautta yllä tilanteessa, jossa se kokee olevansa vaarassa. Kun pieni lapsi on jäänyt ilman sylillistä turvaa, hänen hermostonsa virittyy valppauteen. Ja ellei kukaan auta häntä purkamaan sitä, se jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Tuo valppaus siirtyy äidiltä lapselle, aina seuraavaan ja seuraavaan sukupolveen. Se ei siirry välttämättä sanallisessa muodossa, vaan kehollisessa perinnössä.
Jos isoisoäidin kokemusta ei ole koskaan saanut purkaa, ei itkuna, ei sanoina, ei sylinä, se jää kehoon. Ja keho oppii: yö on vaarallinen. Nukkuminen on liian suurta luottamusta. Kokemus jättää elinikäisen jäljen, joka ilmenee unettomuutena. Ja se siirtyy eteenpäin isoäidille, äidille ja lopulta tyttärelle. Tytär, tämän tarinan nainen, saattaa kantaa turvattomuutta sisällään: tarvetta kuunnella yötä, pysyä pinnalla, olla se, joka ei koskaan nuku liian syvään.
Uni maailmojen välissä
Shamaanille uni ei ole pelkkää lepoa tai palautumista. Se on portti maailmojen välillä. Nukahtaminen on hetki, jolloin sielu voi irrota arkisesta ja liukua näkymättömään. Unessa sielu ei lepää, vaan liikkuu, vastaanottaa, tarkkailee, muistaa ja tuo viestejä.
Shamaanin ymmärryksessä sielu on viisas. Se ei pelkää, eikä ole turvaton, mutta keho voi olla se, joka ei uskalla päästää sielua matkaamaan maailmojen välillä. Jos turvattomuus on kudottu hermostoon, keho ei salli laskeutumista syvään uneen, joka vaaditaan siihen, että sielu voi irrottautua. Shamaani ei siis kysy: “Miksi et nuku?” Hän kysyy: “Mikä estää kehoa päästämästä sielua matkaan?”
Unettomuus on enemmän kuin pelkkään nukkumiseen liittyvä ongelma. Se voi olla myös merkki siitä, että luottamus turvaan on katkennut, kenties kauan ennen kuin ihminen itse syntyi. Mutta keho voi oppia uudelleen. Hermosto voi oppia uuden laulun, turvallisuuden sävelen. Vähitellen keho alkaa uskoa, että se on turvassa sittenkin.
Silloin sielu pääsee matkaamaan, kulkien tuttua reittiä maailmojen halki. Ja kun aamu nousee, sielu palaa takaisin. Se tuo mukanaan jotain, mikä tuntuu oikealta. Ymmärrystä, jonka vain yö voi antaa.
Kenen laulua hermostosi laulaa?
Ihmisen hermosto rakentuu suhteessa toisiin. Turvallinen vuorovaikutus, johon kuuluu lapsella syli, hymy, katse ja rauhallinen rytmi, opettaa hermostolle, että maailma on hyvä ja turvallinen paikka. Mutta jos maailma järkkyy, hermosto oppii, ettei olekaan turvallista ja silloin se tarkkailee, ennakoi ja reagoi nopeammin tilanteisiin.
Jos hermoston ylivirittynyttä tilaa ei koskaan päästä purkamaan, se voi siirtyä seuraavalle sukupolvelle. Silloin suvussa voi kulkea sukupolvelta toiselle tietty selviytymismalli, jota kukaan ei ole koskaan nimennyt ja jota kukaan ei välttämättä osaa tunnistaa. Lapsi aistii vanhempiensa rytmin. Hän huomaa kuka valvoo, kuka ei koskaan pysähdy ja kuka ei koskaan anna itselleen lupaa levätä. Lapsi omaksuu saman tavan olla. Näin syntyy hermostollinen perintö, jossa valppaus, varovaisuus ja levottomuus etenee kehosta toiseen, aiheuttaen esimerkiksi juuri unettomuutta.
Jos hermoston ylivirittynyttä tilaa ei koskaan päästä purkamaan, se voi siirtyä seuraavalle sukupolvelle.
Jopa tutkimuksissa on todettu, että trauma, stressi ja turvattomuus voivat muuttaa geenien toimintaa siten, että niiden vaikutukset siirtyvät jälkeläisille. Puhutaan ylisukupolvisesta traumasta, jonka seurauksena muun muassa sodan kokeneiden lapsilla tai huutolaislasten jälkeläisillä on todettu olevan korkeampi riski stressiherkkyyteen, ahdistuneisuuteen ja säätelyvaikeuksiin, vaikka he itse eivät ole kokeneet samaa traumaa.
Shamaanit ovat tienneet tämän jo kauan ennen kuin tiede osasi nimetä hermoston. He kuulivat sen hengityksestä, näkivät sen katseessa, tunsivat sen maassa, johon ihminen astui. He eivät kysyneet, mitä oli tapahtunut. He kuuntelivat, miten keho kantoi sitä ja kuinka syvään se ylettyi. He ymmärsivät, että valppaus ei ole vain tunne, vaan muoto, joka jää elämään sukulinjaan.
Kysymys lukijalle: Voiko olla, että hermostosi on virittäytynyt tilaan, joka ei alun perin ole kuulunut sinulle?
Shamaanin luona
Shamaani ei näe mitään kehon oiretta erillisenä ongelmana, vaan osana laajempaa sielullista ja energeettistä kokonaisuutta. Jos hänen luokseen tulisi tarinan nainen, jonka unettomuus kumpuaa sukupolvien takaisesta traumasta, shamaani ei yrittäisi poistaa unettomuutta oireena, vaan hän pyrkisi kuulemaan sen juuren ja auttamaan naista ottamaan paikkansa suvun jatkumossa niin, ettei hänen tarvitsisi enää kantaa muiden painoa.
Shamaani kuuntelisi tarkasti sanoja, hän tarkkailisi kehollista energiaa, tunnetta, silmien katsetta. Hän voisi esittää kysymyksiä:
- Mitä kehossasi tapahtuu juuri silloin kun heräät yöllä?
- Miksi kehosi haluaa pitää sinut hereillä?
- Millaisia muistoja sinulla on turvallisuudesta? Entä turvattomuudesta?
- Millaisia tarinoita suvussasi kulkee unettomuudesta tai nukkumisesta yleensä?
- Mitä kehosi tarvitsisi tunteakseen, että on turvallista vaipua syvään uneen?
Shamaani voisi tehdä sielunmatkan, jossa hän etsii, kuka suvussa jäi yöllä ilman turvaa. Tämä ei ole aikamatka historiassa, vaan energeettinen yhteys, jossa näkyy, missä kohtaa energiavirta katkesi. Hän voisi nähdä naisessa pienen tytön, joka jäi ilman syliä. Hän kertoisi naiselle: ”Hän ei ole sinä, mutta elää sinussa.”
Hermoston uusi sävel – rituaalimatka sukulinjaa pitkin
Valitse rituaalille hetki, jolloin voit olla yksin ja rauhassa. Sammuta ylimääräiset valot.
Aseta eteesi tai ympärillesi neljä esinettä, jotka kuvaavat neljää ilmansuuntaa: esimerkiksi kynttilä kuvaamaan etelää, vesilasi tai -malja kuvaamaan länttä, kivi kuvaamaan pohjoista ja sulka kuvaamaan itää.
Kuvittele, että ne muodostavat pienen turvakehän ympärillesi. Hengitä syvään muutaman kerran ja sano mielessäsi tai ääneen: “Tässä on minun paikkani. Tässä on turvallista.”
Sulje silmäsi ja kuvittele seisovasi tiellä tai polulla juuri siinä kohdassa, mikä edustaa tätä hetkeä. Katso eteenpäin, jossa näkyy tulevaisuus. Katso taaksepäin, missä näkyy menneisyys.
Lähde sitten kävelemään hitaasti ajassa taaksepäin. Siirry takaisin tämän päivän tapahtumien yli siihen hetkeen, kun heräsit tänä aamuna. Jatka kävelyä taaksepäin tämän viikon tapahtumiin, viimeisen kuukauden tapahtumiin. Siirry kuukausien läpi vuodenvaihteeseen. Kävele takaisiin viime vuoden tapahtumiin ja jatka elämäsi vuosikymmenten läpi. Läpi nuoren aikuisuuden, läpi teinivuosien, läpi lapsuuden vuosiin aina siihen hetkeen saakka, kun synnyit. Sitten oletkin takaisin äitisi kohdussa ja pienenet ja pienenet takaisin siihen hetkeen, kun olit vain yksi jakaantunut solu.
Jatka matkaasi nyt ja seuraa äitisi tai isäsi matkaa, riippuen siitä kummassa suvussa turvan energia katkesi vuosikymmeniä sitten. Näe, kuinka äitisi ja isäsi kohtaaminen antoi sinulle elämän. Kiitä heitä heidän tekemästään matkasta, kohtaamistaan kamppailuista, tekemistään virheistä ja kokemistaan iloista. Jatka kävelyä äitisi tai isäsi teinivuosien läpi, lapsuuden, vauvaiän, syntymän ja palaa takaisin kohtuun, jossa äitisi tai isäsi kehittyi.
Jatka matkaa isovanhempiesi ja isoisovanhempiesi elämään sodan ja kaiken kurjuuden läpi. Palaa ajassa taaksepäin siihen hetkeen, jossa turvallisuus muuttui turvattomuudeksi. Näe esi-isien sukupolvet, joissa lapset jäivät orvoiksi, joissa sisarukset erotettiin toisistaan, joissa piti tukahduttaa kyyneleet ja pärjätä. Pysähdy siihen.
Istu nyt esi-äitisi tai -isäsi vuoteen äärelle ja tuudita tätä pientä lasta hänen nukahtaessaan. Sivele hellästi lapsen selkää ja kerro tälle lapselle, että hän on turvassa. Kerro, että hänestä pidetään huolta, hän ei ole yksin tässä maailmassa, häntä rakastetaan ja että hänen ei tarvitse pelätä. Sano hänelle ja samalla itsellesi: ” Nuku nyt, pieni. Minun rakkauteni jää tähän ja kulkee sinun mukanasi, niin että sinä ja kaikki, jotka tulevat sinun jälkeesi, voivat nukkua yönsä rauhassa.”
Jätä lapsi nukkumaan ja palaudu takaisin ajassa eteenpäin. Kun kävelet polkua takaisin, niin katsele isoisoisiäsi ja -äitejäsi sekä isoisiäsi ja -äitejäsi ja huomaa, että tulet katkeamattomasta selviytyjien suvusta. Näe lasten silmissä luottamus, nuorten silmissä intohimo. Näe vanhusten silmissä viisaus. Seuraa heitä, kun he nauttivat kauneudesta, musiikista, tanssista. Katsele, kuinka he nauttivat elämästään ja kun on aika käydä nukkumaan, he nukkuvat koko yön rauhallista ja syvää unta.
Kun palaat jälleen omaan elämääsi, niin näe myös itsesi nauttimassa elämästä. Näe itsesi tekemässä asioita, joita olet aina halunnut tehdä, mutta et ehkä ole uskaltanut. Näe itsesi nukkumassa rauhallista ja syvää unta ja heräävän aamulla virkeänä uuteen päivään. Ja kävele sitten polkua pitkin juuri tähän hetkeen ja avaa silmäsi.
Istu hetken tämän kokemuksen äärellä ja kun tunnet olosi valmiiksi, kiitä esi-isiäsi ja -äitejäsi heidän rakkaudestaan ja tuestaan.
Ja lopuksi:
Kun nainen palasi sänkyynsä, sammutti valot ja huone jäi hämärään, jokin hänen sisällään ei ollut enää entisellään. Keho, joka oli vuosia pitänyt vahtia, tuntui hetken ajan kevyemmältä.
Ihan kuin jossain syvällä, aivan hermoston uumenissa, olisi vaihdettu sävel: vanha valppaus hiljeni ja sen tilalle nousi uusi, pehmeä rytmi.
Nainen kuunteli yön ääniä aivan hiljaa ja huomasi, että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sydän löi rauhallisesti. Ja juuri ennen kuin uni tuli, hän ehti ajatella tai ehkä enemmän aistia kuin ajatella, että se pieni tyttö, joka joskus jäi yksin, ei ollut enää yksin.
Naisen silmät painuivat kiinni ja hän tunsi hellän kosketuksen selässään ja kuuli hiljaiset sanat: ”Nuku nyt pieni.”
Kiitos!
Löysin tästä itseni. En ole uneton, mutta kyvytön rentoutumaan ja päästämään irti.
Äidin sukulinja on täynnä turvattomuutta ja rakkaudettomuutta.
Heti kun on tilaisuus teen kuvasmasi mielikuva matkan
Kiitos, Tiina ❤️
Tuo kyvyttömyys rentoutua ja päästää irti voi olla todella raskas taakka kantaa, varsinkin jos taustalla kulkee sukupolvien mittainen turvattomuuden kokemus. Usein sitä pitää täysin normaalina, koska siihen on kasvanut.
Toivon, että mielikuvamatka antaa sinulle edes pienen hengähdyshetken ja mahdollisuuden kokeilla miltä turvallisuus tuntuu kehossa.
Lämmin kiitos, että jaoit ajatuksesi.