Nainen istui lapsuudenkotinsa keittiön pöydän ääressä äitiään vastapäätä. Hän oli ajatellut vain käväistä nopeasti vanhempiensa luona, mutta jokin sai hänet jäämään. Äiti levitti pöydälle vanhoja mustavalkoisia valokuvia. Niissä oli vanhoja ihmisiä, kasvoja, joihin nainen ei ollut aiemmin kiinnittänyt juurikaan huomiota.
Nainen ei tiennyt miksi, mutta suru oli jo jonkin aikaa kulkenut hänessä kuin pitkä huntu. Se ei tullut yhdestäkään ajatuksesta, ei menneestä tapahtumasta, ei sanoista, joita joku oli joskus sanonut. Se vain oli. Suru oli viime aikoina noussut hänen uniinsa ja arkeensakin, selittämättömiin väsymyksen aaltoihin. Suru, jolla ei ollut omaa nimeä. Suru, joka ei ollut hänen.
Koko päivä oli mennyt vähän sumussa. Nainen tunsi, että hänen kehonsa oli jotenkin herkillä. Hengitys oli pinnallista, hartiat nousivat varovaisesti korvia kohti ja silmät täyttyivät vähän väliä kyynelistä. Nainen oli yrittänyt selittää sitä itselleen mielen avulla, mutta se oli tänään kummallisen hiljainen. Nainen ymmärsi, että keho tiesi jotain, mitä hän ei tiennyt.
Nainen katsoi äitinsä kädessä olevaa kuvaa. ”Tuossa on mami”, äiti sanoi hiljaa ja silitti kuvan reunaa. ”Äitisi äiti?” nainen kysyi, vaikka tiesi vastauksen. Talvisessa kuvassa oli vakavan näköinen nainen, joka katsoi suoraan kameraan. Nainen tunsi kuinka kuvan nainen katsoi suoraan hänen sydämeensä ja hän kuuli kehossaan lauseen: ”Sinä olet se, joka näkee.” Tuo katse jäi kiertämään naisen kehoon.
”Äiti”, hän sanoi varovasti, ”tuleeko sulle koskaan sellainen surullinen olo, ilman että tiedät miksi?” Äiti mietti hetken: ”Kyllä… välillä tulee sellainen alakulo, jolla ei ole syytä. Miksi kysyt?” Nainen vastasi: ”Minusta tuntuu joskus siltä, kuin joku toinen itkisi minussa.”
Äidin katse palasi vanhaan kuvaan ja hän alkoi kertoa, kuinka mami oli jäänyt orvoksi kolmevuotiaana. Äiti oli kuollut ja isästä ei ollut tietoa. Sisarukset oli erotettu toisistaan ja vasta kolmevuotias pieni tyttö laitettu huutolaiseksi, kiertolaiseksi.
Silloin nainen tunsi sen surun jälleen. Nainen tunsi jostain syvältä nousevan surun kerroksen, joka oli ollut pienelle tytölle aikoja sitten liian painava kannettavaksi, liian syvällä huudettavaksi ja liian suuri itkettäväksi. Mutta nyt, yli sata vuotta myöhemmin, se pääsi näkyväksi. Ei isoäidissä, ei äidissäkään. Vaan naisessa, joka uskalsi katsoa.
Shamaanin silmin: kun esiäitien suru nousee esiin
Shamaani ei katso yksilöä erillään hänen suvustaan. Sinä olet osa verkkoa, jonka säikeet ulottuvat ajassa kauas taaksepäin. Ja kun jokin osa tässä verkossa värähtää, se tuntuu sinussa. Shamanistisessa perinteessä ajatellaan, että sielun osa voi jäädä johonkin hetkeen, paikkaan, tapahtumaan tai haavaan, jota ei koskaan saatu tai osattu kohdata. Nämä ”sielunsurut” voivat kulkea sukulinjassa eteenpäin, kunnes joku – ehkä juuri sinä – on valmis ottamaan ne vastaan. Se ei tarkoita sitä, että joutuisit kantamaan ne, vaan että sinä voit vapauttaa ne.
Suru, jota ei koskaan itketty. Pelko, jolle ei koskaan ollut lohduttajaa. Turvattomuus, jota ei koskaan kukaan nähnyt.
Shamanismin näkökulmasta suru ei ole vain tunne, vaan energeettinen muisto. Se on osa sukujuurien virtaa, joka elää sukupolvesta toiseen kehoissa ja sieluissa. Se ei siirry sukupolvelta toiselle, jotta joku kantaisi sitä eteenpäin. Se siirtyy, jotta joku voisi nähdä sen ja vapauttaa sen. Suru, joka ei ole sinun, puhuu kauttasi, koska olet tarpeeksi tietoinen kuulemaan sen. Tarinan isoisoäidin kokema trauma, orpous, sisaruksista erottaminen ja huutolaisuus, on esimerkki syvästä juurichakraa ravistelevasta menetyksestä. Tuon ajan ihmisillä ei ollut välineitä surun käsittelyyn ja niinpä se usein suljettiin kehoon vaienneeksi energiaksi, joka kulki eteenpäin seuraavaan sukupolveen. Shamaani ymmärtää, että tuo trauma voi ilmetä myöhempien sukupolvien alakulona, selittämättömänä pelkona tai jopa masennuksena ja että sen nouseminen näkyväksi on mahdollisuus muuttaa koko sukuhaaran kohtaloa.
Mitä tapahtuu, kun sukulinjan suru löytää kanavan?
Shamaanin maailmassa mikään tunne ei synny tyhjästä. Se, mikä tuntuu ”selittämättömältä surulta”, on usein viesti, joka on kulkenut läpi ajan, sukupolvien ja kehojen. Se etsii sitä, joka uskaltaa pysähtyä ja kuunnella. Usein se, joka kuulee, ei ole se, joka surun on kokenut. Mutta juuri siksi hän kuulee.
Kun tarinan isoisoäiti jäi orvoksi, hänen maailmansa pirstaloitui. Lapsen mieli ei tiennyt sanoja sille, mitä tapahtui. Mutta keho tallensi tunteen: jotakin oli menetetty, eikä kukaan ollut turvassa. Tuo tunne ei kadonnut hänen kuollessaan. Se jäi elämään kehollisena muistona, joka siirtyi sukulinjassa. Se ei ollut sukulinjan rangaistus tai kirous, vaan kutsu tulla joskus näkyväksi. Tällaiset keholliset muistot ovat kuin energeettisiä siltoja. Ne eivät avaudu väkisin, vaan silloin kun joku alkaa kuunnella syvemmin.
Shamaanille tämä on energian liikehdintää ajattomuudessa. Keho, joka kantaa jonkun toisen surua, etsii lopulta kohtaa, jossa suru saa levätä. Se ei halua satuttaa. Se haluaa vain tulla nähdyksi. Suru, jonka isoisoäiti koki, ei ole vain tunne. Se on muisto ilman sanoja, tarina, joka haluaa tulla kerrotuksi.
Shamaani ei yritä selittää surua. Hän antaa sen tulla. Hän kantaa sen hetken, kohottaa sen tuleen, kulkee sen halki tietäen, että suru ei ole taakka vaan pyhä palanen sukulinjan kokonaisuudesta. Ja kun se on tullut näkyväksi, se ei enää satu. Se muuttuu osaksi sydämen maisemaa, jossa myös trauman kokenut saa levätä. Suru ei helpota unohtamalla vaan rakastamalla.
Tämä on shamaanin työ: kulkea näkyjen maailmassa, kuunnella menneiden sukupolvien kuiskauksia, ja sanoa lempeästi: ”Minä kuulen, minä näen. Nyt voit levätä.”
Muisto, joka ei ole omasi
Sinä muistat jotain, mitä et ole koskaan kokenut. Moni ihminen kantaa tunnetta, pelkoa tai surua, joka ei tunnu omalta, mutta ei jätä rauhaan. Tällaiset kokemukset voivat olla energeettisiä muistoja sukulinjasta eli tapahtumia, joita ei koskaan kohdattu tai sanoitettu, mutta jotka jäivät elämään veren, kehon ja energeettisen kudoksen mukana.
Ne saattavat ilmetä esimerkiksi:
- Alakuloisuutena, jonka alkuperää ei tiedä
- Vahvana reaktiona johonkin asiaan, joka ei muuten tunnu merkitykselliseltä
- Itkuna, joka tulee oudoissa tilanteissa
- Unena, jossa on surumielinen tunnnelma
Shamaanin silmin nämä eivät ole sattumaa. Ne ovat kutsuja. Ne eivät vaadi ratkaisua, vain nähdyksi tulemista.
Kysymys lukijalle: Onko sinussa tunne tai muisto, jonka alkuperää et ymmärrä – mutta joka ei lakkaa olemasta?
Se pysähtyi sinuun – jotta ei enää jatkuisi
Suru ei tullut sinulle siksi, että olisit heikko. Se tuli, koska juuri sinä voit katsoa sitä silmiin. Kun ylisukupolvinen trauma ilmenee nykyhetkessä ahdistuksena, suruna tai ehkä jopa masennuksena, moni kysyy: ”Miksi juuri minä?” Mutta shamaanin näkökulmasta kysymys ei ole rangaistuksesta tai epäoikeudenmukaisuudesta. Kysymys on puhtaasti valmiudesta. Sukulinjassa usein yksi ihminen herää ensin. Hänellä ei usein ole ollut se helpoin elämä, mutta juuri sen takia hän uskaltaa kysyä, tuntea, pysähtyä. Se ei tarkoita, että kaikki täytyy selvittää. Vaan, että jokin haluaa tulla todeksi sinun kauttasi.
Kysymys lukijalle: Mitä jos et olekaan rikki – vaan hän, joka näkee mistä suru on tullut?
Se, mikä ei koskaan tullut kuulluksi, etsii sinusta kuulijan
Menetys, jota ei koskaan surtu, etsii nyt itkijää. Vanhan sukupolven ihmiset eivät usein saaneet näyttää tunteitaan. Syntymään, kuolemaan, eroon tai sairauteen liittyvät tunteet haudattiin syvälle. Sota, köyhyys, häpeä tai vaikeneminen erottivat rakkaat toisistaan ja estivät sen, että joku olisi sanonut ääneen mitä tapahtui. Silloin suru jää avoimeksi. Tarinaa ei ole kukaan koskaan kertonut loppuun. Shamaani ei kuitenkaan yritä ”sulkea” surua tai tarinaa. Hän antaa sille muodon, äänen, liikkeen.
Kysymys lukijalle: Elääkö sinussa tarina, joka ei koskaan saanut lopullista muotoaan? Voisitko sinä kertoa sen loppuun ja antaa sen päättyä sinussa -rakkaudella?
Surun vapautus – yksinkertainen rituaali sukulinjalle
Tee tämä rituaali iltahämärässä, yksin, kun valo luo varjojaan ja tunnet esi-isiesi ja -äitiesi sykkeen sinussa.
- Sytytä kynttilä ja sano ääneen: ”Minä kutsun näkyviin sen, mikä on kulkenut mukanani ilman nimeä.”
- Ota käteesi esine, joka tuntuu tärkeältä (valokuva, koru, kivi) tai vain kuvittele henkilö, jota et koskaan tuntenut, mutta jonka surua tunnet kantavasi.
- Sulje silmäsi ja sano hiljaa: ”Tämä suru ei ole minun, mutta minä näin sen ja minä tunsin sen. Sinun surusi ei ole enää vailla nimeä. Nyt suru saa palata ajan virtaan, johon se kuuluu. Tarina on kerrottu loppuun. Lupaan, etten unohda tarinaa koskaan, mutta nyt saamme kaikki rauhan.” Hengitä syvään muutaman kerran. Anna surun nousta ja tulla ulos kyyneleiden mukana.
- Pidä esinettä hetki käsissäsi. Tunne, kuinka se lämpenee tai kevenee. Ja sitten, lausu vielä kerran: ”Minun kauttani valo löysi sinut. Ja sinä sait tulla kokonaiseksi.”
- Sammuta kynttilä kiitollisena.
Ja lopulta:
Kun nainen illalla palasi kotiin, hän istui takapihan tuoliin ja antoi kyyneleiden tulla. Hän itki kauan. Välillä itku oli lohdutonta ja välillä hiljaista nyyhkytystä. Kun nainen itki, keho teki hiljaista työtään. Itku kulki läpi lihasten ja luiden, eikä ollut enää vain tunne, vaan koko kehon puhdistustyö.
Itkun jälkeen nainen nousi seisomaan ja kuulosteli kehoaan, ei tuntunut surua enää. Sen sijaan hän tunsi varovaisen, hennon ilon, kuin jokin olisi tullut ulos aurinkoon vuosikymmenien jälkeen.
Ja silloin hän kuuli askeleet takanaan, aivan kuin joku olisi tullut hänen luokseen. Mutta kun hän kääntyi, ketään ei näkynyt. Vain lämmin tuuli, ja aivan ohikiitävässä hetkessä: lapsen käsi, joka tarttui hänen helmaansa.